Voi itku sentään!

Kirjoitin pari päivää sitten teille kukkopojan kohtalosta. Pikkukukko selvisi koirien riepottelusta ja voi nyt hyvin. En ensi alkuun uskonut, että se selviää, sen verran kurjalta se vaikutti, mutta siellä se menee nyt muiden mukana vanhaan malliin.
En ole viitsinyt pariin päivään edes kirjoittaa, kun on niin ottanut hattuun tämä! Sillä tämä surkea tarina ei päättynyt tähän.
Huomasin siis ikkunasta ulos katsoessani Tarun kantavan kukkoa suussaan ja syöksyin sadatellen ulos puuttumaan tilanteeseen. Kaappasin kukon maasta syliini johon Taru jätti sen ja menin oikopäätä katsomaan kanalaan onko kaikki muut kunnossa. Tämän unohdin mainita edellisessä kertomuksessani. Kanat olivat säikähtäneitä. Istuivat orsilla, korkealla ylhäällä kukon kanssa PikkuPiaa lukuunottamatta. PikkuPiia taas pakoili kanalan toisen huoneen nurkassa tipujensa kanssa. Laskin hätäpäissäni kanat. Ja mielestäni silloin PikkuPian takana oli kolme tipua ja toiselta puolelta löysin orsilta kaksi. Joten päättelin kaikkien olevan tallella. Tämän jälkeen vein riepotetun kukkopojan kiireellä sisään toipumaan ja kuivumaan. Ja sitten, kun se oli kuiva ja näytti melko hyvinvoivalta vein sen kanalaan, enkä siinä vaiheessa laskenut kanojani uudelleen, sillä olinhan ne laskenut ennen sisään tuloani.
Lähdimme kaupoilla käymään ja sieltä tullessani menin kanalaan tarkastamaan tilannetta. Laskin kanat vanhaan tapaani, kuten joka ilta. Ja yksi P U U T T U I! Kaikenlisäksi se ainoa kana, joka kuoriutui kesän aikana haudotuista munista! Olin siis kiireellä laskenut väärin. PikkuPialla ei ollut ollut takanaan kolmea tipua vaan kaksi. Päivällä tapahtuneesta tässä vaiheessa oli kulunut jo noin neljä tuntia. Keli oli kostea ja kolea. Lähdin hätäpäissäni etsimään pimeässä taskulampun valossa tätä pikkukanaa pitkin pihoja. Toivoin sen olevan jossakin piilossa ja elossa, mutta aavistin toivoni olevan turhaa.
Pikku kananen löytyi kuolleena kasvimaamme vierestä painautuneena maahan. Siinä ei ollut verijälkiä, kuten ei kukkopojassakaan. Mustelmia löytyi samoista paikoista kuin pienellä kukollakin. Epäilen sen kuolleen kylmyyteen voimattomana riepottelun jälkeen.
Olen niin vihainen itselleni! En ymmärrä kuinka onnistuin laskemaan ne väärin! Jos olisin huomannut ajoissa se olisi sattanut selviytyä, kuten kukkokin, mutta se jäi kylmään pihalle, kun laskin väärin, enkä tajunnut sen puuttuvan. Että osaa ihmiselle tulla paha olo tällaisesta. Joku sanoo, et hei se on vaan kana! Mutta yhdenkään kanan ei pidä näin kärsien kuolla! Olen syöttänyt sitä kuoriutuneesta untuvikosta saakka käsistäni ja nyt mun sinisilmäisyyteni ja huolimattomuuteni takia kävi näin. Tästä ei voi syyttää muita kuin itseään.
Mä luotin liiaksi, että koirat ei niille mitään tee. Mutta Tarusta on kehittynyt saalistaja vailla vertaa tällä tontilla. Olisi mun pitänyt tajuta aiemmin, että kanat saattavat olla jossain vaiheessa vaarassa sen kasvaessa ja kehittyessä. Sillä se verottaa mielettömällä tarmolla ja armottomalla otteella tonttimme hiiri- ja päästäiskantaa. Oli vain ajan kysymys, milloin se keksii ruveta saalistamaan kanoja, vaikka on niiden kanssa rinnatusten elänyt tähän saakka ilman ongelmia. Peto mikä peto vaikka pienikin. En voi olla vihainen sillekään - vain itselleni.

Tällä  hetkellä siis kesän tipuista on jäljellä viisi kukkopoikaa, jotka toistaiseksi elävät rauhanomaisesti Kaarlen alaisuudessa - joten saavat vielä olla. Ja jos jollakin on tarjota jollekin pojista koti - niin laita ihmeessä viestiä tulemaan. Jos et saa kommenttia toimimaan, (kuten ei juuri kukaan muukaan), niin munanetistä löydyn nimimerkillä kaztanja - ja sitä kautta on hyvä laittaa viestiä tulemaan. Sillä aina olisi mukavampi saada kukoille koteja, ennemmin kuin toimittaa niitä pihan perällä pois.